20. ulottuvuus
Arvostelija: SV
arviointihetkellä sivuja 236.
20. ulottuvuus on Reimarin piirtämä huumorilla ja draamalla höystetty toimintasarjakuva, joka on ylittänyt jo kahdensadan sivun määrän, eli hyvältä kuulostaa. Tarina alkaa, kun Sooda Soun –niminen tyttöparka luiskahtaa naapurinsa toiletista toiseen ulottuvuuteen, jossa koirahäntäinen mies ja tämän kissankorvainen veli ottavat hänet hoteisiinsa. Tässä 20. ulottuvuudessa toisista ulottuvuuksista tulleita (gyodeja) vainotaan, joten ei Soodan ja velipoikien elämästä ainakaan potkua puutu.
”Oletko kunnossa?” ”Haistakaa paska…”
20. ulottuvuudessa tapahtuu jatkuvasti, tarjolla on mätkintää, riitelyä, pohdintaa ja muistelua – Reimari on valinnut kategoriansa hyvin. Tapahtuvat etenevät sopivassa tahdissa, ja miljöön eroista puhutaan ihan riittävästi – joskaan ei ole annettu vielä ymmärtää, miksi Soodan kaltaiset gyodit ovat niin vainottuja, että heistä maksetaan ja tapellaan.
Vaikka pääpainona on toiminta, jo 20. ulottuvuuden peruskuvaus antaa ensimakua sen humoristisuudesta, ja sitä esiintyy runsaasti varsinkin sarjakuvan alkupuolella. Jos sattuu minun laillani olemaan suorien napakoiden kommenttien ja lievän pervoilu- ja vessahuumorin ystävä, pilat purevat – muuten eivät ehkä nappaa, sillä ”pervo jätkä kaatuu naisen päälle” –tyyliset temput ovat aika käytettyjä. Pakko kehua, piirtäjällä on LOISTAVA kokoelma erilaisia mangatyylisiä ilmeitä, jotka varsinkin yhdistettyinä sopiviin lausahduksiin tekevät tehtävänsä.
Hyvänä kylkiäisenä toiminnalle ja vastapainona alun huumorille toimii draama, jota saadaan varsinkin kakkosvolumessa, kun esillä olevat hahmot ja näiden väliset jännitteet alkavat erottua paremmin. Toiminta, kylkiäishuumori ja –draama vuorottelevat, eikä niitä onneksi yritetä tunkea päällekkäin.
Kehitystä horisontissa
Tarinan edetessä näkyy selvästi Reimarin sarjakuvataitojen kehitys, sillä sivumäärän kasvaessa sarjakuvan laatu muuttuu ja paranee (kauan eläköön 8. luvun sivu 41!). Alussa anatomia- ja kirjoitusvirheitä on paljon enemmän, ja hahmojen puhetyyleissä tapahtuvat muutokset rasittavat. Onneksi mä sä –murteen ja kirjakielen sekoittaminen tasoittuu, ja uudemmilla sivuilla puhutaan jo luonnollisempaa kuplaa. Sarjakuvan alussa näkyy vaikutteita Inuyashasta, mutta se on kuitenkin suuntautunut omaksi itsenäiseksi tarinakseen ja hahmoikseen.
20. ulottuvuus on piirretty käsin mangamaisella tyylillä, joten ihmisten –varsinkin pään- anatomiassa havaittavat puutteet voidaan helposti laskea sen piikkiin, pidettiin siitä tai ei. Olisi kuitenkin ”realistisempaa”, että kahden vierekkäin seisovan hahmon anatomiat edes jotenkin vastaisivat toisiaan, eikä esimerkiksi pään ja käden pituuden suhde olisi molemmilla tyystin erilainen. Anatomian kankeiluista huolimatta tapahtumista ja juonesta saa hyvin selvää, kunhan hahmot oppii. Vaikka sivuja on tullut paljon ja ne on tehty nopeasti, ne ajavat asiansa, eli kertovat lukijalle tarinaa. Toivon mukaan joskus nähdään myös tämän sarjakuvan loppu.